Saaste on Nostr: Ehkä se johtuu tavastani ajatella, introversiostani, erakkolounteestani tai jostain ...

Ehkä se johtuu tavastani ajatella, introversiostani, erakkolounteestani tai jostain ihan muusta, mutta minun on aina ollut vaikea käydä keskusteluja, jotka eivät nojaa keskeisiltä osin tosiasioihin ja selkeisiin havaintoihin.

En ole mestarikeskustelija, mutta vuosia sitten opettelin tietoisesti keskustelemaan niin, että suustani tulisi mahdollisimman paljon konkretiaa, oikeita havaintoja ja selkeitä tosiasioita. Sellaisia asioita, jotka kaikki keskustelun osapuolet voivat havaita ja ymmärtää itse.

Etenkin vaikeissa keskusteluissa koen tällaisen tavan hyväksi. Se poistaa suuren määrän väärinkäsityksiä, kun keskustelun osapuolet pystyvät itse havaitsemaan samat asiat. Pidän siitä myös siksi, että sellainen kielenkäyttö pitää keskustelun helpommin neutraalina. Se tekee syyllistämisestä ja kuvittelemisestä paljon vaikeampaa, koska ne syntyvät omassa päässä, eivätkä ole toisten keskustelijoiden haivattavissa.

Huomaan kuitenkin toistuvasti, että muut ihmiset eivät jaa tätä näkemystä. Tai ainakaan he eivät halua toteuttaa sitä. Sama asia on tullut vastaan sekä arjessa, että työelämässä. Tuntuu, että usein ihmiset haluavat tehdä asioista henkilökohtaisia. Ikään kuin he haluaisivat konflikteja.

Tuntuu puuduttavalta, kun koetat itse keskittyä ongelmaan ja löytää sille ratkaisua, mutta muut keskustelijat haluavatkin tehdä asiasta henkilöiden välisen konfliktin. Keskustelu täyttyy syytöksistä, sormien osoittelusta ja uhriutumisesta. Ratkaisukeskeisyys muuttuu kilpailuksi, jossa kisaillaan siitä, kuka on eniten syyllinen tai kovin uhriutuja.

Välitän ihmisistä, mutta samaan aikaan en kuitenkaan. Minulle on tärkeää, että läheiset ihmiset voivat hyvin. En koskaan halua aiheuttaa heille pahaa tai loukata heitä. Teen aivan liikaa heidän eteensä. Psykiatrin diagnoosi oli, että minulla on liiallinen miellyttämisen halu. Se näkyy.

Vaikka näin onkin, saan silti toistuvasti kuulla, etten välittäisi ihmisten tunteista. Myönnän sen myös itse, mutta vain keskustelun kontekstissa. En välitä ihmisten tunteista silloin kun tunteet tulevat keskustelun tielle. Jos havainnot ja tosiasiat loukkaavat, se on heidän ongelmansa. En koe siitä syyllisyyttä.

Juuri tästä syystä pidin todella paljon edellisestä terapeutista. Puhuimme hänen kanssaan suoraan. Kumpikin keskittyi ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa sen sijaan, että olisi yrittänyt koristella sitä hyvällä mielellä ja latteuksilla. Pidin siitä, että hän latoi asiat minulle suoraan. Sellainen keskusteleminen on eheyttävää ja löytää ratkaisuja tehokkaasti.

Inhoan yli kaiken "mutta kun minä..." -tyylistä keskustelua. "Mutta kun minä haluan!" on argumentti, jota voi odottaa 5-vuotiaan sanomana karkkihyllyllä, mutta en osaa ottaa sitä vakavasti aikuisten kanssa. En silloin, kun pitäisi ratkaista jonkin ongelma. Halun ongelma on siinä, että me kaikki haluamme jotain - siinä ei ole mitään ainutlaatuista. Sen sijaan, että mietin mitä minä haluan, yritän miettiä mitä voin tehdä. Mitä me voimme tehdä.

Joskus keskusteleminen on kuin miinakenttä. Sanojasi vääristellään ja muut keskustelijat luovat ansoja, joihin sinun toivovan putoavan. Olkinukke-argumentointi johtaa siihen, että keskustelussa ei enää puhuta varsinaisesta ongelmasta, vaan siitä, mitä kukakin on sanonut. Se on keskustelua, jossa puhutaan keskustelusta, ja se vasta turhaa ja väsyttävää onkin.

Tässä postauksessa ei taas ollut mitään järkeä, mutta halusin tuulettaa omaa turhautumista, jota surkeat keskustelut aiheuttavat. Kävin sellaisen tänä aamuna.

Keskusteleminen on minun ensisijainen tapa ratkaista ongelmia. Kun keskustelu johtaa vaan entistä suurempaan ongelmaan ja huonompaan mieleen, siitä tulee tosi turhautunut ja avuton olo 😔